Länsimaisissa yhteiskunnissa sotien jälkeistä aikaa on nimittänyt politiikka, jossa materiaalisen kasvun ja hyvinvointipalveluiden keinoin on pyritty lisäämään kansalaisten onnellisuutta. Edistyksen ja hyvinvoinnin mittarina on pidetty bruttokansantuotteen kasvua. Tämä hyvinvointipolitiikka on ollut perusteltu niukkuuden ajassa, mutta se ei näytä enää toimivan modernissa maailmassa. (Hämäläinen 2014.) Vähäiselle huomiolle on jäänyt myös se, että tuotannon ja kulutuksen määrää mittaava bruttokansantuote on samalla yksi parhaimmista tilastollisista indikaattoreista hyvinvointia rapauttaville asioille kuten liikenneruuhkille, ympäristön saastumiselle, stressille, luonnon monimuotoisuuden köyhtymiselle ja luonnon ekosysteemien ehtymiselle (Salonen & Bardy 2015).
Bruttokansantuotteelle on kehitetty vaihtoehtoisia mittareita, jotka kuvastavat taloudellisen kehityksen lisäksi edellä kuvattuja ulkoisvaikutuksia (Hoffren 2011). Tärkeimmät näistä ovat Kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi (Index of Sustainable Economic Welfare, ISEW) ja Aidon kehityksen indikaattori (Genuine Progress Indicator, GPI). Molemmat indikaattorit lähtevät liikkeelle tulonjaolla painotetusta yksityisestä kulutuksesta, jota korjataan mm. hyvinvointia tuottavien markkinattomien palveluiden, tuotannon aiheuttamien ympäristöhaittojen, luonnonvarojen ja luonnon laadun heikentymisen sekä pääoman kasvun ja kansainvälisen kaupan arvoilla. Sovellettaessa vaihtoehtoisia kehityksen mittareita Suomeen, hyvinvoinnin viimeisten vuosikymmenten kehitys näyttää hyvin toisenlaiselta (kuva 1). Kun vielä 1970- ja 1980- luvuilla bkt:n kasvulla mitattu talouskasvu kohensi selkeästi ihmisten hyvinvointia, ei talouskasvu ole enää 1990- ja 2000-luvuilla juurikaan edistänyt tavallisen suomalaisen hyvinvointia. GPI:llä mitattu suomalaisten kestävä taloudellinen hyvinvointi on luontoon kasautuvien ympäristöhaittojen vuoksi jopa laskenut.
Kuva 1. Suomen BKT:n, GPI:n ja ISEW:in kehitys 1945-2010 asukasta kohti, vuoden 2000 hinnoin (Hoffren ym. 2011).
Vaihtoehtoiset kehityksen mittarit eivät ota huomioon ihmisten koettua (subjektiivista) hyvinvointia. Kun tarkastellaan kansalaisten tyytyväisyyttä elämäänsä, kehitys näyttää kuitenkin samalaiselta. Vaikka vuosina 1966–2008 Suomen bruttokansantuote kolminkertaistui, suomalaisten kokema tyytyväisyys elämään ei lisääntynyt (Vaarama ym. 2010). Näyttää siis siltä, että koettuun hyvinvointiin vaikuttavat huomattavan paljon muutkin tekijät kuin taloudellinen edistys. Sosiologi Erik Allardt (1976) tunnisti ihmisen hyvinvointia määritteleviksi tarpeiksi elintason (having), yhteisyyssuhteet (loving) ja itsensä toteuttamisen (being).
Allardtin mukaan elintaso luo perustan yksilön fyysiselle ja henkiselle toimintakyvylle. Kysymys on Abraham Maslowin kehittämän tarvehierarkian perustarpeista, joiden täyttyminen on välttämätöntä, jotta ihminen säilyy elossa (Maslow 1960). Allardtin yhteisyyssuhteet ovat ihmissuhteita, joiden laatua mittaavat vastavuoroisuus sekä kokemus saadusta ja annetusta tuesta. Itsensä toteuttamisen tarvetta puolestaan täyttävät vaikutusmahdollisuudet omaa elämää koskeviin asioihin. Kuulluksi tuleminen ja korvaamattomuuden kokemus antavat mahdollisuuden tuntea arvostusta. (Salonen & Joutsenvirta 2018.)
Moderni maailma kohdistaa ihmiseen useita paineita, jotka näyttävät kaventavan subjektiivista hyvinvointia. Hämäläinen (2014) on tutkinut länsimaisen hyvinvoinnin paradoksia 2000-luvulla: Huolimatta ennennäkemättömän suurista valinnan ja toiminnan mahdollisuuksista ja vapauksista korkean tulotason yhteiskunnissa on käynyt niin, että suuri osa ihmisistä kärsii stressistä, masennuksesta, lamaantumisesta ja muista henkisistä ongelmista. Ilmiötä selittää hyvin koherenssin tunne (sense of cohrence), joka koostuu ihmisen kokemasta todellisuuden ymmärrettävyydestä ja ennustamattomuudesta, elämän hallittavuudesta ja elämän merkityksellisyydestä. Nyky-yhteiskunnassamme nämä kaikki tekijät vahvistavat subjektiivisen hyvinvoinnin rapautumista (kuva 2).
Kuva 2. Ihmisen koherenssin tunne koostuu todellisuuden ymmärrettävyyden, elämän hallittavuuden ja elämän merkityksellisyyden kokemuksesta. Kuva Erkka Laininen, mukaillen Hämäläinen (2014).
Mistä koostuu kestävä hyvinvointi?
Ihmiskunnan tulevaisuuden ratkaiseva kysymys on, miten maailman ihmisille voidaan turvata hyvä elämä yhden maapallon rajoissa. Selvää on, että suuressa osassa maailmaa hyvä elämä edellyttää edelleen materiaalisen hyvinvoinnin ja talouden kasvua ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseksi. Biosfääri ei kuitenkaan kestä tätä kasvua, ellei ylikulutusta vähennetä roimasti kehittyneissä talouksissa. Vaatiiko kestävän maailman rakentaminen länsimaisilta ihmisiltä uhrautumista ja luopumista? Vai voisimmeko saada jotain parempaa tilalle?
Yhteiskuntamme ylikulutusta ruokkii halujen ja todellisten tarpeiden sekoittuminen (Pulkki 2017). Ihmisen todelliset tarpeet ovat universaaleja välttämättömiä tarpeita, kuten Maslowin tarvehierarkian mukaiset fyysiset tarpeet, turvallisuus, läheisyys ja rakkaus, toisilta saatu arvostus, esteettiset ja älylliset tarpeet sekä itsensä toteuttaminen. Halut puolestaan rinnastuvat nopeaan mielihyvän tavoitteluun, jota markkinavoimat pystyvät tehokkaasti hyödyntämään. Kun ihmiselle synnytetään jatkuvasti uusia haluja, pysyy tyytyväisyys ikuisesti saavuttamattomana (kuva 3). Vertailu kanssakuluttajiin vahvistaa jatkuvaa tyytymättömyyttä.
Yhteiskunnissa, joissa materiaaliset perustarpeet on tyydytetty, tyytyväisyyden ja hyvän elämän lähteitä tulisikin etsiä merkityksellisyyden kokemuksista. Elämän hienoimmat hetket eivät palaudu materiaalisiin asioihin. Pohjimmiltaan ihminen haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi ja saada tunnustusta omasta arvokkuudestaan. Merkitys syntyy aina suhteessa johonkin toiseen. Täysi ihmisyys on liittymistä muihin, toimimista muiden ja yhteisön hyväksi. (Salonen 2018; Värri 2011; Frankl 2006; Maslow 1960).
Kuva 3. Kulutusyhteiskunta synnyttää ihmiselle jatkuvasti uusia haluja. Näin tyytyväisyys pysyy ikuisesti saavuttamattomana. Kuva Arto Salonen.
Lähteitä
Allardt E. (1976). Dimensions of welfare in a comparative Scandinavian study. Acta Sociologica 3 (19), 227– 239.
Frankl V. (2006). Man’s search for meaning. Beacon Press. Alkuperäisteos …trotzdem Ja zum Leben sagen: Ein Psychologe erlebt das Konzentrationslager (1946).
Hoffren J. (2011). Kestävän hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehdot.
Hoffren J., ym. (2011). Erään keskeisen tulevaisuuden yhteiskuntapoliittisen päätöksenteon ja seurantamittarin lähtökohdat. Yhteenveto BKT:n käsitteellisestä ja teoreettisesta kritiikistä.
Hämäläinen Timo J. (2014). In search of coherence: sketching a theory of sustainable well-being. Teoksessa Hämäläinen T., Michaelson J. (toim.), Well-being and Beyond. Sitra Publication series, Sitra 306. Edward Edgar Publishing Limited, UK.
Maslow, A. (1960). Toward a Psychology of Being. Blacksburg: Wilder Publications.
Pulkki, J. (2017). Kilpailun kasvatuksellisista ongelmista. Hyveitä 2000-luvulle. Väitöskirja. Tampereen yliopisto, kasvatustieteellinen tiedekunta. Acta Universitatis Tamperensis 2332. Tampere University Press. Tampere.
Salonen, A. (2018). Miksi olen? Syitä olemassaololle ja muuta mieltä ylentävää.
Salonen, A. & Bardy, M. (2015). Ekososiaalinen sivistys herättää luottamusta tulevaisuuteen. Aikuiskasvatus 35(1), 4-15.
Salonen, A. & Joutsenvirta, M. (2018). Vauraus ja sivistys yltäkylläisyyden ajan jälkeen. Aikuiskasvatus 38(2), 84-101
Vaarama, M., ym. (2010) Johdanto. Teoksessa M. Vaarama ym. (toim.) Suomalaisten hyvinvointi 2010. Helsinki: THL.
Värri, V-M. (2011) Vastuu ihmisen mittana. Kasvatusteoreettisia ja filosofisia näköaloja ekologiselle sivistysprojektille. Tiedepolitiikka 4, 27–35.
