2) Toteutuuko talouskasvun irtikytkentä ympäristöhaitoista?

Brundtlandin komissio linjasi vuonna 1987 raportissaan Yhteinen tulevaisuutemme (Our Common Future), että kestävän kehityksen ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen ulottuvuus on mahdollista tasapainottaa (United Nations 1987). Kuluneen 30 vuoden kehitys on lisännyt ihmiskunnan vaurautta ja edistänyt sosiaalista kehitystä maailmanlaajuisesti. Edistys on kuitenkin tapahtunut ympäristöongelmien kärjistymisen hinnalla. Ekologisesta kriisistä huolimatta ihmiskunta jatkaa tiellä, jossa jatkuvalla tuotannon ja talouden kasvulla ja teknologian kehityksellä tavoitellaan hyvinvointia ja ympäristöongelmien ratkaisua. Vuonna 2015 julkistettu YK:n yleiskokouksen päätöslauselma maailmanlaajuisista kestävän kehityksen tavoitteista (Agenda 2030) pitää edelleen globaalia talouskasvua lähtökohtana kestävään kehitykseen (United Nations 2015).

Irtikytkennän toteutuminen on välttämätöntä, mutta haasteellista

Nykyisen edistysajattelumme onnistumisen välttämätön ehto on talouskasvun absoluuttinen irtikytkentä luonnonvarojen käytöstä ja kasvihuonekaasupäästöistä (kuva 1). Tämä tarkoittaa sitä, että kulutuksen ja päästöjen tulisi laskea nopeasti samaan aikaan, kun talouskasvu jatkuu. Jos emme onnistu tässä tavoitteessa, meidän on mahdotonta turvata biosfäärin eheyttä ja ihmiskunnan toiminnan säilymistä planetaaristen rajojen puitteissa. Näyttö talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkennästä globaalilla tasolla on kuitenkin osoittautunut heikoksi tai olemattomaksi. Tästä syystä talouskasvun asettamista kehityksen edellytykseksi on laajasti kritisoitu. Syyskuussa 2018 yli 200 kestävyystutkijaa julkaisi Euroopan päättäjille vaatimuksen, että Euroopan olisi hylättävä talouskasvun tavoite ensisijaisena kehityksen päämääränä (The Guardian 2018). Tutkijaverkoston mukaan on mahdollista parantaa elämisen laatua, turvata luonnon säilyminen, vähentää eriarvoisuutta ja lisätä merkityksellistä työtä ilman talouskasvun tavoittelua. Kasvun sijaan tutkijat esittävät nykyisten hyvinvoinnin, työn ja tulojen oikeudenmukaisempaa jakamista. Edistysajatteluamme uudistamalla meillä on mahdollisuus löytää vaihtoehtoinen lähestymistapa irtikytkennän tavoitteluun: voimme pyrkiä irrottamaan hyvinvoinnin talouskasvusta, kulutuksesta ja päästöistä.Kuva 1. Irtikytkennällä tarkoitetaan talouskasvun irtikytkentää luonnonvarojen käytöstä tai kasvihuonekaasupäästöistä. Irtikytkentä voi olla suhteellista, jolloin talous kasvaa nopeammin kuin luonnonvarojen käyttö tai päästöt. Absoluuttisella irtikytkennällä tarkoitetaan sitä, että luonnonvarojen käyttö ja päästöt vähenevät samaan aikaan kun talous kasvaa. Koska kulutuksemme ja päästömme ovat ekologisesti kestämättömällä tasolla, talouskasvu voi olla kestävällä pohjalla vain, jos sekä kasvihuonekaasupäästöt että luonnonvarojen kulutus saadaan putoamaan hyvin nopeasti talouden kasvusta huolimatta. Vaihtoehtoinen lähestymistapa irtikytkennän tavoittelussa on etsiä tapoja luoda hyvinvointia irrallaan talouskasvusta, kulutuksesta ja päästöistä (ks. luku 5). (Kuva: mukaillen Heikkilä & Lettenmeir 2014.)

Kun tarkastelleen maailmanlaajuisia materiaalivirtoja, läntisten talouksien hyvän kehityksen syyksi paljastuu merkittävässä määrin tuotannon siirtyminen kehittyviin talouksiin (Wiedmann ym. 2013). Luonnonvarojen käyttöönotto myös kasvaa edelleen voimakkaasti, jopa kaksi kertaa nopeammin kuin maapallon väestö (kuva 2). Globaalilla tasolla ei ole merkkejä siitä, että olisimme matkalla kiertotalouden suuntaan. Toisaalta edes kiertotalous ei voi olla kestävää, jos kierrossa olevan materiaalin määrää pitää jatkuvasti kasvattaa. (BIOS-tutkimusyksikkö 2018:1.)

Empiirisen aineiston perusteella näyttää siltä, että BKT:n kasvun absoluuttinen irtikytkentä luonnonvarojen käytöstä on mahdollista saavuttaa ainoastaan lyhytaikaisesti joissakin rikkaissa talouksissa, joissa otetaan käyttöön vahvoja kulutusta vähentäviä politiikkatoimenpiteitä (oletuksena 2-3% BKT:n vuotuisen kasvun taso). Tämäkin edellyttää kuitenkin tuotannon tehokkuusparannuksia, jotka saattavat olla käytännössä mahdottomia. Globaalilla tasolla absoluuttinen irtikytkentä ei näytä mahdolliselta edes optimisimmissa politiikkaskenaarioissa. Materiaalinkulutuksen absoluuttinen irtikytkentä ja vihreä kasvu näyttävät mahdollisilta ainoastaan, jos talouskasvun tavoitetta lasketaan selvästi ennusteita alemmalle tasolle (alle 1% vuotuinen kasvu). Vihreä kasvu edellyttäisi kuitenkin myös nykyisen globaalin luonnonvarojen käytön tason (85 mrd tonnia/vuosi v. 2015) pikaista sovittamista planeettamme ekologisiin reunaehtoihin, mikä tarkoittaisi 50 mrd tonnia/vuosi globaalin kulutuksen tasoa. Absoluuttisen irtikytkennän täytyisi siis olla syvää ja nopeaa. (Hickel & Kallis 2019.)

Kuva 2. Globaalin luonnonvarojen käyttöönoton kehitys 1970-2017 neljässä tärkeimmässä luokassa (biomassa, fossiiliset polttoaineet, metalliset malmit, ei-metalliset mineraalit). (International Resource Panel IRP 2017.)

Myös kasvihuonekaasupäästöjen kohdalla irtikytkentä näyttää haasteelliselta. Pariisin ilmastokokouksessa 2015 asetetun selvästi alle kahden asteen lämpenemistavoitteen saavuttaminen edellyttäisi päästöjen puolittamista joka vuosikymmen vuosien 2020-2050 välillä (Rockström ym. 2017). Tällä hetkellä tavoitellaan jopa kireämpää 1,5 asteen lämpenemistavoitetta, jota kansainvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC on suositellut. Maailman valtioiden antamat kansalliset päästölupaukset ovat täysin riittämättömiä tavoitteen saavuttamiseksi ja tähtäävät kolmen asteen lämpenemiseen (Tollefson 2018). Globaalit päästöt ovat jälleen kasvusuunnassa muutaman vuoden tauon jälkeen (Jackson ym. 2017). Erityisen haasteelliseksi kasvihuonekaasupäästöjen irtikytkennän tekee se, että tällä hetkellä vain noin 10 % maailman energian loppukulutuksesta perustuu moderneihin uusiutuviin energiamuotoihin fossiilisten polttoaineiden osuuden ollessa yli 80% (International Energy Agency 2018:1). Uusiutuvan energian kasvusta huolimatta sen osuus uhkaa pysyä pienenä, mikäli ennusteet yli 25 % globaalista energiantarpeen kasvusta vuoteen 2040 mennessä toteutuvat (International Energy Agency 2018:2).

Empiirisen aineiston perusteella näyttää siltä, että BKT:n absoluuttinen irtikytkentä kasvihuonekaasupäästöistä on mahdollista ja toteutuu jo nykyisin joillakin alueilla. Irtikytkennän toteutuminen sellaisella nopeudella, joka mahdollistaisi 1,5 C:n tai 2,0 C:n hiilibudjetin mukaisen kehityksen näyttää kuitenkin mahdottomalta jatkuvan talouskasvun olosuhteissa (oletuksena 2-3% BKT:n vuotuinen kasvu). Kasvu lisää energiantarvetta, joka vaikeuttaa uusiutuvaan energiajärjestelmään siirtymistä ja kasvattaa maankäytön muutoksista ja teollisista prosesseista syntyviä päästöjä. Pariisin ilmastokokouksen selvästi alle kahden asteen lämpenemistavoitteessa pysyvät skenaariot perustuvat vahvasti teknologioihin, joilla hiilidioksidia voidaan poistaa ilmakehästä. Nämä teknologiat ovat kuitenkin testaamattomia tai riskialttiita. (Hickel & Kallis 2019.)

Irtikytkennän teoreettiseksi mahdollisuudeksi on esitetty teknologian kehityksen tuomaa parannusta resurssi- ja energiatehokkuudessa sekä substituutiota (kulutusta ja päästöjä aiheuttavien tuotannontekijöiden korvaaminen haitattomammilla vaihtoehdoilla). Termodynamiikka asettaa tehokkuusparannuksille kuitenkin maksimin. Koska talous on aina jossain määrin sidoksissa materiaalien ja energian kulutukseen, jatkuva kasvu johtaa jossain vaiheessa väistämättä resurssien ja energian kulutuksen kasvuun. Tästä syystä tehokkuusparannusten ja substituution kautta saavutettu irtikytkentä jää parhaimmillaankin väliaikaiseksi. Käytännössä on osoittautunut, että tehokkuuden parantuminen kanavoituu myös kasvavaksi kulutukseksi (rebound-efekti). Talouden ja tuotannon skaalaaminen suurempiin yksiköihin parantaa suhteellista tehokkuutta ja irtikytkentää, mutta se ei automaattiseesti johda absoluuttiseen irtikytkentään. (Hickel & Kallis 2019, s. 13-15.)

On myös esitetty, että tuotannon taloudellista arvoa ja bruttokansantuotetta voidaan kasvattaa aineettomasti irrallaan energia- materiaalivirroista. Teoreettisesti tämän väitteen todistaminen oikeaksi edellyttäisi arvon määrittelyä hyödyksi, joka on irrallaan fysikaalisesta todellisuudesta. Toisaalta väitettä ei voi myöskään todistaa vääräksi niin kauan kuin tehokkuuden ja substituution rajoja ei ole saavutettu. Teoreettinen tarkastelu absoluuttisen irtikytkennän mahdollisuudesta ei siten näytä tarjoavan varmaa ja kestävää perustaa vihreän kasvun tavoittelulle. Siksi ainoa luotettava päätöksenteon perusta on empiirinen näyttö irtikytkennän toteutumisesta. Sen perusteella vihreän kasvun mahdollisuus näyttää parhaimmillaankin hyvin epätodennäköiseltä. Käynnissä olevan kestävyyskriisin vakavuuden huomioon ottaen toimintapolitiikan laadinnan ei tulisi perustua teoreettisiin spekulatiivisiin mahdollisuuksiin, vaan varovaisuusperiaatteeseen ja empiirisen näytön pohjalta tehtyyn päätöksentekoon. (Hickel & Kallis 2019, s. 13-15.)

Näyttää siltä, että poliittisessa keskustelussa ei ole kunnolla ymmärretty muutoksen mittakaavaa ja sitä, ettei kehityksen ohjaaminen onnistu pelkästään rajoittamalla kansainvälisesti päästöoikeuksien määrää. Ekonomistinen ajattelu lähtee siitä, että raaka-aineen hinnan kohotessa markkinat keksivät nopeasti korvaavan edullisemman raaka-aineen (substituutio). Hiillineutraalin tulevaisuuden tavoittelussa ongelmana on kuitenkin yhteiskuntiemme perusinfrastruktuurien riippuvuus fossiilisista polttoaineista, joita ei voi suoraan tai häviöttä nopeasti korvata millään muulla. Jotta riittävän ripeään päästövähennystahtiin voidaan päästä, usean tuotantosektorin toimintaa pitäisi rajoittaa ainakin seuraavien kahden vuosikymmenen aikana kunnes päästöttömät tuotantotavat on saatu rakennettua. Esimerkki tällaisesta tuotantosektorista on rakennusteollisuus. Tämä johtaa väistämättä tuotteiden hintojen nousemiseen, kasvun hidastumiseen, työttömyyteen ja yhteiskunnan eriarvoistumiseen. Hiilineutraaliin yhteiskuntaan siirtymisessä on kysymys perustavanlaatuisesta systeemitason muutoksesta – ekologisesta jälleenrakennusprojektista – joka tähtää ripeään ja suunnitelmalliseen energiantuotannon, liikkumisen, asumisen ja ruoantuotannon uudistamiseen. Samalla joudumme miettimään uudelleen myös talouden organisoinnin sekä oikeudenmukaisen työn, tulojen ja resurssien jakamisen. (Järvensivu, 2019.)

Miten Suomi pärjää?

Suomen omassa viitekehyksessä tarkasteltuna kehitys näyttää globaalia tilannetta paremmalta ilmastonmuutoksen torjunnan osalta. Suomen kasvihuonekaasupäästöt ilman LULUCF-sektoria (maankäyttö, maankäytön muutokset ja metsätalous) vuonna 2017 vastasivat 55,4 miljoonaa hiilidioksidiekvivalenttitonnia (milj. t CO2-ekv.) ollen 15,9 miljoonaa tonnia vähemmän kuin vertailuvuonna 1990 (Findikaattori 2018). Voidaan siis todeta, että Suomi on onnistunut kansallisten päästöjensä osalta irtikytkennässä. Hiilineutraaliin yhteiskuntaan siirtyminen on silti vielä kaukana. Jotta Suomi voisi olla vuonna 2040 hiilineutraali kansakunta, meidän tulisi panostaa ensisijaisesti nopeaan kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen kaikilla päästösektoreilla. Lisäksi tarvitaan keinoja, joilla hiilidioksidia poistetaan ilmakehästä. Metsien hiilinielujen ylläpitäminen ja vahvistaminen ovat tässä tärkeässä roolissa. Bioenergian käytön yhteydessä toteutettava hiilidioksidin talteenotto ja varastointi voi nousta tulevaisuuden keinoksi. (VTT ja Syke 2019.)

Suomen päästöt ovat maapallon mittakaavassa hyvin pienet, vain noin 0,15% globaaleista päästöistä. Suomalaisten hiilijalanjälki asukasta kohden on kuitenkin noin 10 000 kg, mikä on yli kolminkertainen 1,5 asteen lämpenemisskenaarion vuoden 2030 tavoitetasoon nähden (ympäristöministeriö 2018). Keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on Euroopan kärkikastia ja yli kaksinkertainen globaaliin keskiarvoon (4 350 kg) nähden ja ylittää OECD-maiden keskiarvon (9 000 kg) (World Economic Forum 2019). On väitetty, että Suomen häviävä osuus globaaleista päästöistä olisi peruste sille, ettei suomalaisten kannata kansallisen kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin nimissä tehdä päästövähennyksiä ensimmäisenä tai ainakaan nopeammassa tahdissa kuin muut maat. Tämä ajattelu voidaan kuitenkin osoittaa kestämättömäksi sekä moraalisin että peliteoreettisin perustein. Jos uhka (ilmastonmuutos) kohtaa joka tapauksessa jokaista pelaajaa ja jos uhkan ehkäiseminen onnistuu vain, jos kaikki pelaajat tekevät jotakin, ei toisten pelaajien ensimmäisen siirron odottaminen toimi. Nykyisenkaltaiselle yhteiskuntarauhalle ja Suomalaisen elinkeinoelämän menestyksellekään ei ole olemassa tulevaisuutta, jos Suomi ei tee kunnianhimoisesti osaansa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. (WISE-projekti 2019.) Suomen tulisi siis olla edelläkävijä ilmastotoimissa ja tarjota osaamistaan myös muille.

Materiaalien kulutuksessakaan suomalaiset eivät loista. Aineellisten resurssien kuluttajina suomalaisten keskimäärin taso 24,6 tonnia/vuosi on Euroopan kärkeä ja ylittää Yhdysvaltain per capita -kulutuksen ja on samaa luokkaa Kiinan kanssa (ourworldindata.com). Kestävä resurssien käytön taso olisi noin 7 tonnia/vuosi. Näyttää siltä, että luonnonvarojen kulutuksen absoluuttinen irtikytkentä talouskasvusta niin globaalilla kuin Suomenkin tasolla tulee olemaan vielä kertaluokkaa suurempi haaste kuin kasvihuonekaasupäästöjen irtikytkentä. Haasteen mittakaavaa kuvaa ajatusleikki vaadittavasta resurssitehokkuuden ja tuottavuuden kasvusta: Jos oletaan, että Suomen bruttokansantuote kasvaisi maltillisesti 2 prosenttia vuodessa, maamme talous kaksinkertaistuisi vuosisadan puoliväliin mennessä. Mikäli haluamme päästä resurssien käytössä kestävälle 7 tonnia/vuosi per capita-tasolle, tulisi vuonna 2050 saada jokaisesta materiaalitonnista 6,6 kertaa enemmän taloudellista lisäarvoa samaan aikaan, kun resursseja käytetään yksi kolmasosa nykyisestä. Tämä vaatimus on mittakaavaltaan lähes käsittämättömän kova. Siksi talouskasvun tavoittelu ilman käsitystä siitä, miten onnistunut absoluuttinen irtikytkentä konkreettisesti toteutetaan, ottaa kohtuuttoman riskin ekologisen kestämättömyyden pahimpien seurauksien toteutumisesta. (BIOS-tutkimusyksikkö 2019.)

Olemme ulkoistaneet päästömme ja kulutuksemme

Kansallinen näkökulma rajaa suomalaisten kulutuksesta syntyvät globaalit vaikutukset tarkastelun ulkopuolelle. Läntisten teollisuusmaiden päästövähennysten keskeinen tekijä vuosituhannen alussa oli tuotannon siirtyminen kehittyviin talouksiin. Vaikka tällä hetkellä päästöjen ulkoistaminen ei olekaan enää esimerkiksi Suomen päästöjen alenemista ajava tekijä, on hyvä pitää mielessä, että merkittävä osa kulutuksemme aiheuttamista päästöistä tapahtuu tuotteiden tuotantomaissa. (Ecofocus 2019.) Sama koskee luonnonvarojen kulutusta. Suomen tuonnin piilovirrat (ulkomailla tuotteiden valmistamisen aiheuttama materiaalien kulutus) on kasvanut kolminkertaiseksi samaan aikaan, kun kotimainen materiaalinkulutus on kaksinkertaistunut (BIOS-tutkimusyksikkö 2019).

On hyvä tiedostaa, että Suomessa, kuten Euroopan unionin tasolla, kulutus ylittää kaikki ekologisen kestävyyden rajat makean veden käyttöä lukuun ottamatta. Kansainvälisen kaupan myötä Suomi on ulkoistanut suuren osan tuotannostaan ja siihen liittyvistä ympäristövaikutuksista muihin maihin. Hyvä esimerkki ympäristövaikutusten ulkoistamisesta ovat maataloustuotteet. Niiden tuonti kolminkertaistui vuosien 1986 ja 2011 välillä. Suomalaisten maataloustuotteiden kulutukseen tarvittavasta viljelymaasta noin 40 prosenttia on Suomen ulkopuolella, etenkin muualla Euroopassa ja Etelä-Amerikassa. Metsien raivaaminen maatalouskäyttöön aiheuttaa lajikadon uhkaa etenkin trooppisissa maissa. Kulutuksellamme vaikutamme globaalisti luonnon monimuotoisuuteen ja vesivarojen kulutukseen. (SYKE, & Sitra 2018.)

Johtopäätöksiä irtikytkennästä (Erkka Laininen)

Keskustelua talouskasvun ja ympäristöhaitan välisen irtikytkennän mahdollisuudesta käydään tällä hetkellä tutkijoiden ja politiitikkojen piireissä. Aihe on haastava, eikä tieteellinen näyttö asiasta ole aukotonta suuntaan tai toiseen. Seuraavassa esitän oman henkilökohtaisen näkemykseni sellaisen irtikytkennän ehdoista, joka mahdollistaa ratkaisujen löytämisen kestävyyskriisin.

1) Tämänhetkisessä taloudessamme BKT:n (bruttokansantuote) kasvu on politiikkaa määrittelevä tavoite. Irtikytkennästä tulee siten puhua nykyisen talousajattelun kontekstissa BKT:n kasvun irtikytkentänä.

2) Kestävyyden tavoittelu edellyttää, että BKT:n kasvun irtikytkentä tapahtuu samanaikaisesti suhteessa kasvihuonekaasupäästöihin, luonnonvarojen kulutukseen ja biodiversiteettikatoon (nimitän näitä ulkoisvaikutuksia ympäristöhaitaksi). Minkään yksittäisen em. tekijän irtikytkentä ei ole riittävää.

3) Irtikytkennän täytyy olla absoluutista, ts. ympäristöhaitta vähenee talouden kasvaessa.

4) Kestävyyden kannalta jollekin toimialalle, yksittäiseen maahan tai maanosaan rajattu irtikytkentä ei ole riittävää globaalissa taloudessa, joka mahdollistaa ympäristöhaitan ulkoistamisen. Esimerkiksi Suomen tulisi pystyä osoittamaan irtikytkentä laskelmassa, jossa on otettu huomioon myös ulkoistetut nettopäästöt, luonnonvarojen kulutus ja biodiversiteettihaitta.

5) Irtikytkennän syvyyden ja nopeuden tulee täyttää parhaan tieteellisen tiedon mukaiset vaatimukset. Kasvihuonekaasujen päästöjen osalta vaaditaan päästöjen puolittamista joka vuosikymmen 2020-2050 ja globaalit nollapäästöt vuosisadan puolivälissä. Suomen osalta hiilinielut huomioon ottavien nettopäästöjen nollaamista tulee tavoitella jo huomattavasti aiemmin. Luonnonvarojen kulutuksen osalta ei käsittääkseni vastaavaa laskelmaa ole, mutta nopealla aikataululla tulisi tavoitella globaalisti kestävää 7 tn/capita vuotuisen kulutuksen tasoa (Suomen nykyinen taso on 34,6 tn/capita).

6) Irtikytkentä ei voi perustua kuin rajatussa mittakaavassa päästöjen kompensoimiseen hiilinielujen kautta, sillä nielut eivät yksinkertaisesti riitä poistamaan ilmakehässä jo olevaa hiilidioksidia ja jatkuvien päästöjen tuomaa lisää. Luottamus CCS-teknologian (hiilidioksidin talteenotto ja varastointi) kykyyn ratkaista ongelma joskus tulevaisuudessa liian riskialtis ratkaisu.

7) Yhteiskuntiemme fossiilienergian ja luonnonvarojen kulutuksen polkuriippuvuus johtaa siihen, että teknologia ja tuotantojärjestelmät eivät ole riittävän nopeasti korvattavissa ympäristöhaitattomilla vaihtoehdoilla. Siksi ympäristöhaitan nopea vähentäminen ei onnistu ilman tuotannon ja toiminnan supistamista useilla yhteiskunnan toiminnan kannalta merkittävillä aloilla ainakin siihen saakka, kunnes korvaava teknologia ja infrastruktuuri ovat olemassa.

8) Mikäli nopeasti ei löydy toimivia ratkaisuja, joilla edellä kuvattujen ehtojen mukainen BKT:n irtikytkentä ympäristöhaitoista saadaan toteutumaan, kestävyyskriisin torjuminen näyttää edellyttävän BKT:n kasvun pakosta luopumista. Tämä merkitsee sitä, että yhteiskunnan hyvinvointi on rakennettava ainakin osittain toisenlaiselle perustalle kuin nykyisin. Tämä ei välttämättä tarkoita nykyisen talousjärjestelmän hylkäämistä, vaan nykyjärjestelmän työkalujen käyttämistä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan luomiseen nykyisen BKT:llä mitatun talouskasvun tavoittelun sijaan (BIOS-tutkimusyksikkö, 2018:2).

9) Muutoksen täytyy tapahtua oikeudenmukaisesti siten, että kaikkien yhteiskunnan jäsenten osallisuus ja toimeentulo voidaan varmistaa ilman, että elannon saaminen on riippuvaista osallistumisesta fossiilitalouden pyörittämiseen. Hyväosaisten on oltava valmiita tinkimään saavutetuista eduistaan. Uudenlaisen yhteiskunnan tavoittelun ei kuitenkaan tarvitse perustua luopumiseen ja uhrautumiseen. On olemassa vahvaa näyttöä siitä, että nykyinen kulutusyhteiskuntamme ei ole enää kyennyt lisäämään ihmisten hyvinvointia, vaan pikemminkin rapauttaa sitä.

10) Muutos edellyttää ihmisen todellisten tarpeiden ja halujen erottamista toisistaan. Tarpeet ovat ihmisen elämän kannalta välttämättömiä asioita, joiden tuottaminen on kestävän talouden tehtävä. Kyltymättömiä haluja kestävä talous ei enää ruoki.

11) Halujen tilalle on löydettävä asioita, jotka tuottavat pysyvää tyytyväisyyttä elämään. On olemassa vahvaa näyttöä siitä, että tällaiset asiat ovat aineettomia ja kumpuavat ihmistenvälisyydestä. Tällainen hyvä voi kasvaa rajattomasti ilman että biosfäärin rajat tulevat vastaan. Sitten, kun onnistumme määrittelemään talouden yhteistä hyvää lisäävänä toimintana, joka kattaa pelkän rahatalouden sijaan kaikki inhimillisen aktiivisuuden kentät, voimme löytää todennäköisemmin ratkaisuja, jotka johtavat talouden ja ympäristöhaitan aitoon irtikytkentään.

Tämän materiaalipankin muissa osissa tarkastellaan kohdissa 8-11 kuvatun yhteiskunnallisen muutoksen toteutuksen perusteita.

Lähteet

BIOS-tutkimusyksikkö (2018:1). Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?

BIOS-tutkimusyksikkö (2018:2). Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus.

BIOS-tutkimusyksikkö (2019). Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle? Versus-verkkolehti 12.3.2019.

Ecofocus (2019). Miten jotkut maat ovat saaneet kasvihuonekaasujen päästöt laskemaan?

Findikaattori (2018). Kasvihuonekaasupäästöt Suomessa.

Heikkilä I. & Lettenmeier, M. (2014). Talouskasvun ja ympäristövaikutusten irtikytkentä Saksassa.

Hickel J. & Kallis G. (2019): Is Green Growth Possible? New Political Economy.

International Energy Outlook (2018:1). Renewables 2018.

International Energy Agency (2018:2). World Energy Outlook 2018.

IRP (2017). Assessing global resource use: A systems approach to resource efficiency and pollution reduction. United Nations Environment Programme. Nairobi, Kenya.

Jackson, R. B., ym. (2017). Warning signs for stabilizing global CO₂ emissions. Environmental Research Letters 12, 110202.

Järvensivu, P. (2019). Entä jos ilmastopäästöt nollataan oikeasti? Teoksessa Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet. Toim. J. Aunesluoma ja S. Kansikas. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 6/2018.

Rockström, J., ym. (2017). A roadmap for rapid decarbonization. Science, 355(6331), 1269-1271.

SYKE, & Sitra (2018). Maapallolle mahtuva tulevaisuus. SYKE Policy Brief.

The Guardian (2018). The EU needs a stability and wellbeing pact, not more growth.

Tollefson, J. (2018). Can the world kick its fossil-fuel addiction fast enough? Nature 556, 422-425.

United Nations (1987). Report of the World Commission on Environment and Development: Our Common Future.

United Nations (2015). Transforming our world: the 2030 Agenda for Sustainable Development, Resolution adopted by the General Assembly on 25 September 2015.

VTT, & SYKE (2019). Pitkän aikavälin kokonaispäästökehitys. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja.

Wiedmann T.O., ym. (2013). The material footprint of nations. National Academy of Sciences of the United States of America.

WISE-projekti (2019). Miten rationaalista on ajatella, että suomalaisen elinkeinoelämän kilpailukykyä ei pidä heikentää ilmastotoimilla?

World Economic Forum (2019). These countries have the lagrest carbon footprints.

Ympäristöministeriö (2018). Miten puolittaa kansalaisten hiilijalanjälki vuoteen 2030 mennessä?